Tuomaspappi Katriina Hallikainen


P1030225

Olen Katriina Hallikainen, oppilaitospappi Tampereen ammattikorkeakoulussa sekä myös osa-aikainen Tampereen Tuomaspappi. Työnkuvassani Tuomaspapin työtä on noin 30% kokoaikaisen työajasta. Tuomaspappina vastaan messun taloudesta ja yhdessä vastuuryhmän kanssa suunnittelen, koordinoin  ja toteutankin Tuomasmessu-toimintaa. Keskeisintä ovat tietenkin messut, mutta muutakin toimintaa on, välillä enemmän, välillä vähemmän.

Tuomasmessuhistoriani on varmaankin suunnilleen messun mittainen. Helsingissä se alkoi, ihan riviosallistujana. Agricolan kirkkoon oli kyllä aika kova veto sunnuntai-iltaisin. Sinne mentiin tankkaamaan toivoa ja rohkeutta tulevaa viikkoa varten, ja tietenkin myös tapaamaan tuttuja. Kun perhe-elämä oli ruuhkaisimmillaan, mahdollisuus osallistua oli kovin rajallinen. Mutta kaipuu pysyi. Täällä Tampereella sitten, oppilaitostyön ohessa, olen ollut messussa papin tehtävissä silloin kun on tarvittu. Ja nyt siis vähän isompaa vastuuta kantamassa. Pienestä polusta tämä on alkanut. 
 
Monia muistoja on Tuomasmessusta vuosien varrelta. Yksi koskettavimmista liittyy pieneen 8-vuotiaaseen sukulaistyttöön. Hän oli ensimmäisiä kertoja messussa yhdessä äitinsä kanssa. Kesken laulun tyttö painoi kätensä rinnan päälle ja sanoi: "Äiti, ihan täällä tuntuu."

Rukoukseni on, että messu tuntuisi "ihan täällä" - sydämessä.

Tuomasmessun salaisuus on mielestäni yksinkertaisesti: Ihme! Käsittämätöntä, miten jokaiseen messuun löytyy valtava vapaaehtoisten joukko tekemään messua. Kummallista, että kaikki aina lopulta toimii hyvin yhteen. Ja hämmästyttävää, että on niin paljon ihmisiä, jotka antavat tähän aikaansa, tunti, päivä ja vuositolkulla. Joku on sanonut, että ihmeitä ei tapahdu - niitä tehdään. Tuomasmessu on joka ainoa kerta ihmeen tekemistä.

Tuomasmessussa aivan keskeistä on musiikki! Hienot orkesteri ja kuoro sen tekevät - ja tietenkin laulava seurakunta. Omat lempilauluni Tuomasmessussa vaihtuvat. Se riippuu aina oman elämän kysymyksistä. Aika hiirenkorville ovat Tuomaslaulukirjat kotona käyneet, kun tykkään niitä itsekseni soitella ja laulaa. Se on sellaista arjen rukousta. Kun sähköpostivirta alkaa ahdistaa, niin laulu auttaa.  

Millainen voisi sitten olla Tampereen Tuomasmessun tulevaisuus? Kristallipalloa minulla ei ole. Joitakin aavisteluja kyllä. Uudenvuoden 2018 messussa oli taas kirkko täynnä. Toivoa me kaikki edelleen tarvitsemme jaksaaksemme tulevaan. Siksi ehkä tulemme kirkkoon. Uhkakuvia on elämässämme ja maailmassamme riittämiin. Tarvitsemme myös uteliaisuutta etsiä uusia tapoja tehdä messua. Ja tarvitsemme rohkeutta luopua vanhasta ja jo loppuun käytetystä. 

Tuomasmessu alkoi uudistusliikkeenä, toivon, että se säilyisikin sellaisena. Joudumme jatkossa koko ajan kyselemään, kuinka uudet ihmiset, uudet sukupolvet, voisivat löytää messun ja mitä he siltä odottavat. Tärkeintä ja aina samana pysyvää on ihmisen tarve kohdata syvästi ja aidosti toinen ihminen sekä Jumala. Tämä ei muutu. Ja tämän täytyy mielestäni olla kaikessa työssämme jatkossakin keskiössä. Jumala tässä meitä auttakoon.

(haastattelu: Vesa Keinonen, kuva: Kalle Mäki)